James Damore on
kiltin ja lauhkean näköinen mies. Ulkonäkö pettää.
Harvardin alumni,
systeemibiologian tohtori tiesi mitä teki, tiesi miten kortit kannattaa pelata.
Mies teki onnistuneesti kaikkensa, jotta hänet olisi mahdotonta onnistuneesti
leimata viholliseksi. Damore loi itselleen roolihahmon, lempeän ja hillityn
ilmiasun. Ulosannikseen hän valitsi äärimmäisen kohteliaan, pikkutarkasti
tieteellisiin lähteisiin luottavan tavan tuoda asiansa esille. ”Eihän tuo
mikään alt-rightrasistiseksisti ole eikä hämärä kosteassa kellarissa lymyilevä
naistenvihaaja, vaan ihan tavallinen fiksu kaveri, tiedemies ja pätevä
insinööri!” ajattelee normihomo. Ja Overtonin ikkuna siirtyi aimo harppauksen
oikealle. Googlen SJW-hegemonia on paniikissa.
Nerokasta.
Kaunista.
Ja parhaiden
Alt-Right oppien mukaisesti (SJWs always lie on ilmiselvästi luettu) ei
anteeksipyyntöjä. Valmistautuminen on ollut seikkaperäistä, ja kaiken kruunaa
se, että Damore ei puhunut medialle, vaan otti pikapikaa yhteyttä Stefan
Molyneux’un ja Jordan Petersoniin. Jossa tämä legendaarinen jätkä vetää
vieläkin neutraalia, ”järkevää”, autistisen lempeää roolia. Esittää vielä kokevan
olonsa silminnähden epämukavaksi, kun Stefan siirtyy haastattelussaan syvempiin
vesiin. ”Vähän äärimmäisiä ovat myönnetään, mutta heihin minä luotan!” kertoo
James sanattomasti normolle, jolla on ollut epäilyksensä Stefanin motiiveista.
Don’t fuck with
James Damore. Katsokaa tuota jäänkylmää katsetta, joka paljastaa todellisuuden.
Se on voittajan katse. Se on katse, joka kehittyy, kun selviää vihollistensa
verenhimosta ja tietää kostonsa olevan heille hirmuinen. Hän tietää mitä tuli
tehtyä. Ja nyt saa nautiskella aloittamastaan tulimyrskystä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti